Juhannuksena Tuusniemen Seinärotkolaaksossa jututin pariskuntaa joka kehui Kolvananuuroa (kartta) yhtä kommeeksi paikaksi. Elokuun lopulla piti lähtee ottamaan selvää oliko juorut totta.

Ajelin kuurosateessa Joensuun ohitustietä pohjoseen Kajaanintielle ja poikkesin Lieksantielle. Nelisen km ennen Enoa neuvoi opaste kääntymään Kuusijärventielle. Sitä ajelin 7km ja käännyin vasemmalle Kolvananuurontielle, jonka ajelin perille asti. 

Nakkasin kamerarojut selkään ja saeviitan mukkaan ja läksin rymyämään luontopolkua pitkin. Polku kolusi ensin rotkon pohjaa ja eteläpäässä polku nousi rotkon reunalle ja palasi lähtöpisteesen.

Pieni-Koirilammella oli majavan vesistöjärjestelyt saaneet kuuset tukehtumaan veteen.

Rotkon pohja oli haasteellista rymyttävää. Saekuuro teki kivet vielä liukkaammiksi ja oli kieli keskellä suuta yritettävä olla liukastumatta.

Rotkon reunat eivät olleet pelkästään pystysuoraa kalliota vaan osittain pirunpeltomaista lohkareikkoa.

Pohjalla oli oma mikroilmasto ja siellä kasvoi lehoista tuttuja puita ja saniaisia.

Välillä pystysuorat kalliot pilkistelivät jykevien närreitten välistä.

Keväällä pohjalla oli virrannut vuolas puro. Nyt se lorisi kivien välissä.

Jyrkänteellä oli korkeutta parraimmilla 30-40m.

Polun kääntöpisteessä oli kalliossa kummat merkinnät. mitä lie rajamerkkejä?

Ihastelin ennen nousua kirkasta lammen lätäkköä.

Rotkon reunamilta ei hirveemmin nähnyt pohjalle. Sen verran tiheä oli reunan ja pohjan kuusikko.

Eräästä kohasta näki vähän osviittaa miltä rotko näyttäisi ilmasta.

Polku suureni vanhaksi kärrytieksi. Tälläisiäkö ne ennen vanhaan oli maantiet?

Pienehkö shamaanin poikanen oli käynyt ottamassa muutamat matkaliput aliseen tai yliseen kärppäsienen heltasta. Missähän mahtoi olla menossa?

Polku palasi Pieni-Koirilammelle joka alkoi valmistautua syssyn väreihin. Tällä kertaa jäi itse rotkon voimapaikka Pahakallio tarkastamatta, mutta laitetaan se ens-kerralla-listaan.

Kilautin kavereille kuinkas oli sen reissu mennyt ja ehotin jos tehtäs tärät Kolille.