Ottaessani maaliskuun 12 kuvaa kartanon ikkunoista, huomasin allani omenapuissa tilhiparven. Pari nopeeta räpsyä kanjonista ja ei kun tilhien luo. Taktiikka oli sama kuin karojen kanssa. Kun syöminen loppuu – seis, muuten hivuttaudun aina vain lähemmäksi.

Parhaista paikoista oli selvästi kinaa.

“Mun paikka!! Eikö sana kuulu!” “Joo, joo, ….”

Kullakin tyylinsä.

Jännä, että “avaamattomiin” ei koskettu ollenkaan? Onkohan kuori niin kovaa jäisenä?

Niin herkullista, että piti kielellä ihan lipoa.

“Otas nyt kuva, kun mä poseeraan – ja sitten – mee veke ja anna ruokarauha.” Tein työtä käskettyä.