Löysin pihaltamme tälläisen räpiskelijän – tilhen, joka kömpi siipiä räpytellen lumessa muttei noussut siivilleen.

Välillä se istuskeli ihan rauhallisena.

Otin sen varovasti käteen ja tukailin sitä. Mitään ulkoisia vikoja siinä ei näkynyt. Terhakasti se nokki ja kynsi rukkasta. Eikä se laahannut kumpaakaa siipee, mutta ilmaan heitettäessä se ei ottanut “tuulta allensa” vaan räpiköi.

Tarkkailin sen räpiköintijälkiä ja näytti siltä, että se oli edellisenä päivänä lentänyt meidän olohuoneen ikkunaan.

Kysäsin kiinteistöyhtymäkumppanilta oliko se kuullut tai nähnyt mitään. Oli se kuullut hirveen tömäyksen, kun tilhiparvi oli lähtenyt lentoon meidän mongolianvaahterasta, mutta mitään lintua ei näkynyt ikkunan alla. Se oli tipahtanut niin lähelle seinää, ettei sitä nähnyt ikkunasta. Yön se oli ollut hangessa ja sulattanut itelleen “kiepin”. Aamulla se oli lähtenyt räpistelemään ja ihmeen kautta harakat ei olleet sitä löytäneet ennen minua.

No, laitoin tilhen pahvilaatikkoon ja katsoin, että toipuisiko se. Kun se oli rauhoittunut ja tottunut minuun, tarjosin sille ensin pinseteillä sulatettuja mustikoita. Hyvin kelpas. Lopulta se söi itse lautaselta – opittuaan ruokatavoille. Tuossa kuvassa nokassa ei ole verta vaan mustikkaa ja juuri pyöräytetyt mustikkapaskat.

Yön se vietti laatikossa ja aamulla se oli kuollut. Voi olla että se oli saanut joitain sisäisiä vammoja tai sitten se kuoli stressiin oudossa ympäristössä. No, tulipahan yritettyä…

Olihan se kokemus, että voitin villieläimen luottamuksen ja sain sen syömään.