Läksin eilen töitten jälkeen – kello puoli kuusi – käymään Konnuskoskella. Ajattelin, että nyt se kevät on tullut.

Koskella ei ollut käynyt sinä päivänä ketään – jäljistä näin päättelin. Tyhjältä näytti. Sit huomasin – ei, hitto – kahdella vierekkäisellä kivellä keskellä koskea napottaa koskikarat. Onhan niitä täällä… Matkaa oli 20 m ja räpsin parit kuvat. Ensimmäiset minun karakuvat koskaan.

Hiivin laavun saaren kärkeen, josta oli lyhyempi matka kiville. Karat napottivat ihan kuin minua ei olisikaan. Siinä lähestyessä napsin kuvia.

Kun pääsin rantaan niin lähempänä ollut kävi epäluuloiseksi ja käänsi mulle selkänsä, muttei lähtenyt lentoon.

Hivuttaudui lähemmäksi. Lähempi läksi mutta toinen jäi.

Siinä se peseytyi rauhassa ja sit tuli kiire kun kolmas kara tuli sitä hätyyttelee.

Ne menivät kisailemaan kauemaksi. Sen lähempää en niitä nähnyt ja alkoi jo olla hämärää.

Pitänee tulla kirkkaammalla kellon ajalla ja säällä vielä uudelleen, ennen kuin karat karkaa pohjoiseen.