Helmikuun lopulla mukavina pakkaspäivinä pääsi aurinko vihoin helottamaan pilvettömältä taivaalta. Läksin useana päivänä suoraan töistä retkuilemaan Sorsaveen jäälle milloin potkurilla milloin jalkaisin. Eräänä iltapäivänä suuntasin Kiviniemeen ja sieltä jäälle potkurilla. Tunnin potkuroinnin jälkeen huomasin kapeikossa kivien takaa jonkun kuikuilevan minua, koira? Ei, isompi. Sitten se lähti laiskasti pomppimaan – AHMA!
Välimatkaa ahmaan oli puolisen kilsaa ja pahukseksi kameran tähtäin oli maisema-asetuksilla niin enhän ees saanut tarkkoja kuvia otuksesta, mutta onneksi kuvista tunnistaa lajin.
Ahma jatkoi matkaa saaren rantaa seuraten ja hävisi nimen taa. Aloin potkuroida perää ja seurasin sen jälkiä. Liekkö kuullut minun tulon, kun se oli hypännyt saareen. Siellä sen seuraaminen melkein lumettomassa kivikossa ja varvikossa oli mahotonta.
Siinä pohiskelin että minnehän se on menossa. Saaren läpi? Ei kun potkimaan kiivaasti saaren toiselle puolen. Oikasin pienen kannaksen yli ja varovasti potkin… Pysähyin oottamaan sitä niemen suojaan.
Kohta se ilmestyikin jäälle – tosin kauemapana kuin aavistin. Selvästi se huomasin minut kun kurkki minun suuntaan. Oli varmaan kuullut… Ahma loikki lahen poikki ja hävis mehtään. Kävin tarkistamassa sen jäljen.
No, olihan kohtaaminen. Yksi unelma täytetty. Vielä kun sais suvesta kuvia niin sitten olis suurpedot kohattu.
