On tässä ollut juttua mettämiesten kanssa, että ne ovat aina silloin tällöin nähneet kuukkeleita Soisalon saloilla. ”Siitä taitaa olla neljä viis vuotta tai jottain…” Viime viikolla sain viestiä, että hirviporukan passimiehiä oli käynyt kurkkimassa pari kuukkelia. Sinnepä, mutta metässä tarvii valoa… Odottelin sopivaa keliä.

Tänään oli sellainen: aurinko helotti pilivettömältä taivaalta ja oli ihan tyyni – tosi nätti päivä. Eikun auto kohti mettäteitä.

Tuli sille paikalle, jossa kuukkelit oli nähty ja aloin vihellellä. Näin mulle neuvottiin… Ei kuulunut mitään… Onkohan mun viheltely yhtä epäsoinnukasta kuin kukkuminen? Se ei tehonnut viime kesänä käkiin.

Vaihdoin paikkaa erään mettäautotien päähän, jossa oli vanha kuusikko. Autosta noustessa oli kuulevani närhen rääkäisyn. Varis raakkui lähistöllä. Aloin taas vihellellä. Välillä kaukaa kuului vihellys. Yritin vastata samalla lailla. Sitten taas hiljaista. Jatkoi kavelyä ja viheltelin erilailla – pitkiä ja sarjoja… ja kaikkee siltä väliltä.

Siinä 15 min vihelleltyäni kuusikosta ilmestyi kaksi kuukkelia läheiseen kuuseen ja sen juurille.

Heti perään tuli kaksi lisää ja alkoi hillitön taka-ajo…

Mentiin ympäri kuusta… Riäkäisyjä ja viheltelyitä… Siis se rääkäisy oli kuukkelin eikä närhen! Kuukkeli on kuin mininärhi. Samallalailla keikisteleekin päätään – puolelle jos toiselle.

No, sitten vähän ihmetelmiin tätä varsinaista viheltelijää ja jatkettiin matkaa…

Jatkoin viheltelyä ja pari kertaa yksinäinen kuukkeli tuli siihen viereen ettimään ruokaa. Olin niin jännittynyt kuvaamaan, etten tajunnut ees antaa kuvauspalkkiota.

Viimeinen poseeraus ja sitten se katosi kuusikkoon. Viheltelyni ei enää tehonnut…. Ilmeisesti olin menettänyt kiinnostavuuteni. Tyhjensi pähkinäpussin kannoille ja kiville – kuvauspalkkio tuli nyt näin jälkikäteen…

Lissee kuvia nuamakirjan galleriassa.