logo

Annankivi, Iso-Hirvimäki, Suonenjoki

Palasin Matoniemestä Teretti-lampien laavulle, josta pohjoiseen jatkui mettäautotie.  Sitä pitkin meinasin päästä Annankivelle (kartta). Alkuasukas kertoi että kivi oli saanut nimensä metsään eksyneestä Anna-tyttösestä, joka oli löydetty kiveltä. Alkuasukas ei nyt muistanut oliko tarinalla surullinen vaiko onnellinen loppu.

Pysähyin laavun lähellä olevaan risteykseen ja arvioin tie soveltuvuutta pikkupösölle. Mettäautotietä ei ollut varsinaisesti aurattu mutta tietä pitkin oli menty traktorilla pakkasten aikaan. Sitten suvella oli mennyt maastoauto, joka oli uponnut traktorin jälkeen. Ura oli nyt jäätynyt ja päällä oli koskematon 5 cm paksuinen lumikerros. Ei hotsittanut tarpoa 2.5 km ees taas lumessa, joten ei kun menoksi. No, olihan menoa. Auto poukkoili jäisessä maastoautourassa ja pohja tuli erittäin hyvin lumipestyä. Iso ukkometto lensi eelläni parin saan metrin ennen kuin puikkasi mettään.

Selvisin ilman ongelmia Kärpässuon mettäautoteien risteykseen. Oikealle lähtevää tietä pitkin oli menty joskus alkutalvesta autolla ja viimemmäksi parilla hevosella. Jätin auton risteykseen ja jatkoi jalan hevosten jälkiä pitkin. Hankalaa, hevosen jälet eivät sopineet yhtään minun askelkuvioihin.

Jatkoin oikean puoleisen mettäautotien kääntöpaikalle, jossa hevoset oli kääntyneet takaisin. Siitä lähti mehtään mettäkoneura, jota pitkin oli lampsutellut hirvi ihan vastikää. Hirven askelkuviot oli selvästi ihmismäisemmät ja niitä pitkin oli jopa suhkot helppo lompsia parin kolmen kymmenen sentin lumessa. Niitä jälkiä seurasin hakkuuaukolle – hiestä märkänä.

Ei, hitto! Tuo keskellä kuusien eessä olevan pienen murikan takiako tänne rymysin. Se kivi meinaan oli tarkalleen kartalla Annankiven karttatekstin alapuolella nyppylän vieressä. Olisko kartta taas huijannut meikäläistä? Kurkin sitä ja huomasin Annakiven tekstin yläpuolella suon laidassa kiven – Suonenjoen ja Leppävirran rajakiven.

Tämä se täytyy olla. Nyt vasta hokasin miksi alkuasukas suositteli lähestyä kiveä pohjosen kautta. Kivellä kokoa nelisen metriä korkeutta, pituutta 7-8 m ja leveyttä 6-7 m.

Kiven pohjoispuolella oli lippa ja kiven alla matala luola.

Kyllä tuonne on tyttönen mahtunut hyvin sateensuojaa.

Tulisijaa ei löytynyt mutta joitain puita oli aseteltu…

Kiersin kiveä ja metsän elukat oli myös käyttäneen kiveä suojanaan.

Kivi oli halennut kahtia, mutta rakoon ei mahtunut.

Kivellä pohdiskelin etten perhana ala rämpimään tuota hakkuuaukkoo takas. Tein uuden paluusuunnitelman: lampien kautta. Heimoluhdan etelän puolen tasaista suota pitkin lampsin kivikon läpi Iso-Tielammelle, jota pitkin oli helppo palata mettäautotien käännölle. Päätin vielä kurkata läheisen jyrkänteen (kartta).

Jyrkänteen eessä oli pirunpellon lämpäre, joka kiersin oikeelta ja vastaan tuli oikea hirvien joukkomakkuupaikka.

Makkuupaikkoja oli toista kymmentä ja osa jälistä niin tuoreita, että luulen hirvien lähteneen sijoiltaa minua pakkoon. Osa makkuupaikoista oli jäisiä, eli ainakin edellisyöllisiä.

Jyrkänteestähän löytyi kuusien takaa lippaluola.

Pitutta luolalla oli noin 8 metriä, syvyyttä pari metriä ja korkeimmillaan puolimetri.

Vasemmalla lippa loppui isompaan tilaan.

Luolalta oli näkymä pirunpellolle. Jyrkänteen päällä oli vielä putomatta jääneitä pirunpellon kiviä. 
Lampsin jälkiäni pitkin takaisin autolle. Tietä eteenpäin olisin varmaan päässyt Suonenjoen tielle, mutta päätin kääntää auton. Se ei ollutkaan ihan helppoa, kun eturenkaat sujahtikin kääntäessä jäiseen uraan poikittain. En meinannut saaha niitä urasta ylös. Heijattiin ja käänneltiin niin maanperkeleesti. Viimein sain renkaat ylös urasta ja käännettyä keulan paluu suuntaan. 
Olipas antoisa retki – ja nyt näin aamulla – ruumis huutaa joka lihaksellaan…

  • Jaa

Comments are closed.