Läksinpä pitkästä aikaa koskelle. Ilima näytti mitä parhaimmalta: pari astetta pakkasta, aurinko kipusi puiden takaa ja oli lähes tyyntä. Ei kun työt nurkkaan ja menoks…

Matalalta paistava aurinko ja lumi valaisivat maisemaa.

Lumijälkiä oli taas mukava seurata. Niistä näki viimeisimmät tapahtumat. Saukko oli käynyt tarpeilla kanavilla eilissä päivänä. Ne oli tuoreimmat jäljet. Lumi oli myös pettävää. Upposin toispuoleisesti puoleen sääreen muttaan, kun luulin kohoumaa kiveksi.

Siinä rantoja kolutessa huomasin oudon hitaasti liikkuvan möykyn koskessa. Oli sillä pääkin.

Koskelo yritti minua pakoon, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Se ui hitaasti ja keikkui…

Se yritti sukeltaa mutta sen voimat riittivät just ja just pulahdukseen veden alle ja se plumpsahti pintaa ylösalaisin – ketarat ojossa – joka kerta.

Se oli aika surkea näky.

Vaivoin se kipusi pulahdusten jälkeen oikein päin. Virta vei sen kauemmaksi ja kun läksin seuraamaan sitä – se katosi… Ilmeisesti vastarannan kivien suojaan. En nähnyt sitä enää. Tämä koskelo taitaa olla talven ensimmäinen uhri.

Jatkoin matkaa ja seurailin tiaisparvea. Siinä oli toistakymmentä sini- ja talitiaista.

Yksi tiainen osoittautui muita vikkelämmksi. Pieni kurkkaus minua kohti paljastikin sen hippiäiseksi. Tän parempaa sohasua en siitä kerinnä saamaan.

Muta vientamilaisissa talvilenkkareissani alkoi ikävästi märättää sukkia, joten päätin lähteä kuivattelemaan. Pitäsköhän sitä sijoittaa kunnollisiin vettäpitäviin vaelluskenkiin – vois jo olla aika…