Pihaa ruskattaa ja matalalta paistava aurinko laittaa värit hehkumaan.
Eilen – lokakuun ensimmäisenä – öisen sumun jäljiltä oli vielä pisaratkin välkehtimässä pihan pensaissa.
Mongolianvaahtera on jokavuotinen väriläiskämme.
Vastavaloon lehtiruodit tulee hyvin näkyville.
Isossa omenapuussa on tänä vuonna vähän omenia, joka johtunee siitä, että siitä romahti viime syksynä kolmasosa.
Omenapuun alla jotkin hyttyset pitivät piirileikkejä laskevan auringon säteissä: ylös – alas – ylös – alas – ylös – alas… Hankalia kuvattavia: automaattitarkennus pumppaa ja käsipelillä piti arvuutella että missä kohti ne leijaillee.
No, sattumankaupalla edes kohtalainen osuma.
Kauniita nämäkin kuvat. Itseäni on harmittanut, kun aamuisin töihin mennessä on ollut kivat huurteet tai sumut, eikä pääse kuvaamaan.
Onpas väriä. Jännät hyttyskuvat. Maanantaina alkaa aikaisin töihin vääntäytyminen, mitenkähän sitä viitsisi nousta vielä sen verran aikaisemmin, että ehtisi kuvata.
Hullukaali: Vähän sama vika. Pitäs laittaa kello soimaan ajoissa niin ehtis näkee usvan. Mutta en ole raaskinut, kun tekee mieli nukkua kun kerran nukuttaa 8)
irma: Mitähän ötököitä noi on?
En olisi uskonut että sanon: onpa kauniita kuvia kyynelistä ja hei, miten hienoja kuvia hyttysistä. Mutta nyt sanon kuitenkin niin. Ensimmäinen kuva todella hehkuu ja pisaroi ja hyttyskuvat ovat rytmikkäitä ja jännittäviä. Hienoja!!!
Makeita värejä! Mutta eihän nuo ole mitään hyttysiä, ne on keijuja, aivan selvästi!
Uuna: Niin, yön kyyneleitä?
Nana: Keijupa tietenkin – se selittää tanssin 8)