Läksin oikean Juhannuspäivän illan viettoon Jyvälahteen – mummoni synnyinsijoille – meloskelemaan. Ajellessani Soisalon saaren halki, tuli matkalla vettä niin maan perusteellisesti ja ajattelin, että tais jäädä melomiset. Mutta perillä ilima oli mitä parhain: aurinko porotti ja leppoisa pieni vire kävi järvellä.

Suuntasin Hirviselälle ja katselin rantoja, että minnes sitä menis. Mustikkasaaren lapinraunioita tutkimme viime kesänä, mutta selän puoleiset kalliot on tutkimatta. Ei kun sinne…

Saareen oli helppo rantautua kun siinä oli mukava matala kallioluiska kannootille.

Siinä kohtaa oli jännästi neljä kiveä piirissä vastakkain. Mietiskelin, että olikohan tuo sattumaa vai oliko tähän hautasaareen tehty jokin merkki. Kivien välissä kasvoi hauskasti pieni mänty. Jospa noiden kivien välissä on ollut jokin pylväs/toteemi pystyssä tai jotain…

Lämpösillä kallioilla oli mukava hypellä – ja kiertelin ja tutkailin niitä ympäriinsä.

Läheltä löytyi toinen mielenkiintoinen kivi. Se oli jännästi viipaleinen ja päädyissä oli reikiä. Oliko sekin tuotu varta vasten tähän?

Kallion koloista kasvoi hauskoja bonsaimäntyjä.

Tunnin siinä istuskellessa ja miettiessä saaren tarkoitusta muinaisille immeisille, vaihdoin paikkaa. Vähän matkan päässä oli korkeammat kalliot, josta voisi nähdä kauemmaksi.

Kiipesin kalliolle ja näkymät oli hienot. Tolla kalliolla olin äsken. Takana siintää Vasaravuori, jota kolusin viime talvena.

Vastarannalla oli sadekuuro, jonka välistä aurinko pilkoitteli.

Taivaan sini heijastui hienoina väreinä vedestä.

Osa kalliosta vuosi verta – tai siltä se näytti kauempaa.

Olisikohan tuossa kohtaa rautamalmia? Kiven pinta näytti ruosteiselta.

Olipa oikein leppoisaa istuskella ja mietiskellä – ja kuvailla. Siinä aika hurahti ihan silmissä. Meloskeltuani rantaan uin Jyvälahden rannassa ja vesi oli lämmintä, mutta vielä virkistävää. Eihän mulla ollut pyyhettäkään – no, eipä se haitannut näin lämpösellä…

Niin näinhän mä mukavalla reissulla elukoitakin ja niistä ens kerralla.