logo

Verkoilla Virmaalla

Läksin tänään heti aamupalalta ajelemaan kohti Virmasta. Ilima ei ollut hääppönen: pilvessä ja tuiskutti lunta. Isän kalakaveri oli karannut Brasiliaan, joten läksin auttelemaan verkkojen katonnassa.

Verkot olivat Riutan kärjestä vielä eteenpäin kohti Lintunimen kärkeä. Siinä on muutama iso kivi keskellä selekää. Taustalla Huuhin saaret.

Verkoille saimme tarpoa lumituiskussa umpeen tuiskuttanutta moottorikelkan jälkiä, jossa lumi kiisi vaakasuoraan – onneksi ei vastaan. Eihän sitä uraa muuten erottanut, kun jalka uppos parikymmentä senttiä enemmän astuessa siitä ohi.

Ensin kiinnitettiin verkon uttoa toiselle reiälle vaativa naru verkon toiseen päähän.

Sitten aukaistiin kattomisavanto. Sitten vedettiin verkkoa avannolle ja naru liukui toisesta päästä jään alle. Verkko saatiin takaisin jään alle vetämällä naru pois vedestä toisesta reiästä.

Ensimmäisenä tuli lahnan lätyskä, joka meni koiralle.

Seuraavaksi nousi reilu kilonen hauki, joka oli pyörittänyt verkkoa ympäri ja ämpäri.

Sitten toiset verkot.

Sieltä nousi pari kilonen hauki.

Veret veke.

Viimesessä verkossa oli puolen kilon affena.

Mökillä siivosin kalat ja juotiin kaffet.

Paluumatkalla kuvasin Mustolamäen lehtikuuset – toisesta suunasta.

Sain mukaani sen ekan hauen ja kotona savustin sen savustuslaatikossa takassa. Ai, että maistui hyvälle. Kai sen makua paransi se, että oli ollut sitä itse kalastamassa.

  • Jaa

7 Kommentit

  1. Mmmmm…savustettua kalaa. Varmasti maistui. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten verkot laitetaan jään alle, enkä nytkään jaksa vaivata päätäni sillä :).

  2. Periaatehan on se, että kahden reiän välille pitäisi saada naru ja mitenkä se naru sinne saadaan on monia keinoja.

    En tiedä viimeisimmästä muodista, mutta ainakin on käytetty pitkää pitkää riukuna, jota on sitten ohjattu pienempien reikien kautta sille pääreiälle.

    En tiedä on enää käytössä sellaisia uittolautoja, joissa oli sellainen jousi, joka otti kiinni jäähän, kun se työnnettiin jään alle. Sit kun vedettiin narusta hiukan taaksepäin ja päästettiin irti, niin se jousi ampui laudan pidemmälle jään alle. Sitten taas porattiin reikiä ja yritettiin löytää se lauta jostain… Siihen käytetään tollasia kuvan 2 mukaisia pitkiä teräksestä tehtyjä koukkuja.

    Konsteja on varmaan muitakin…

  3. Olin tänä talvena elämäni ensimmäisen kerran jääverkoilla, naapurin aputyttönä. Aina olin minäkin ennen ihmetellyt tuota verkon saamista jään alle. Enpä ihmettele enää. Käytössä oli uittolauta, ihan valmiina kaupasta ostettu. Reikiä ei tarvittu kuin kaksi. Sieltä se laitettiin toisesta avannoista menemään kohti toista, harjasin lunta pois jäältä reitin varrelta, että näki, meneekö lauta oikeaan suuntaan. Silloin oli vasta vähän lunta jäällä. Lauta oli kirkkaan keltainen, joten kuulsi hyvin jään läpi. Sitten huutelin laudan ohjaajalle, jos meni vinoon. Olen nähnyt myös itse tehtyjä uittolautoja ja noita riukuja käytössä jäällä kulkiessani.

  4. Piti sanomani, että tuossa piti vahtia, juuttuuko lauta jään alle kiinni.

  5. Just näin. Noita koukkuja ja reikiä tarvitaan – sekä korvaa ja perkeleitä, jos jäällä on lunta tai ei muuten näy läpi. Lapsena olen nähnyt myös muutaman lentävän uittolaudan… 8)

  6. Noo, ehkä tuo nyt vähän selvisi. Verkkokalastuksesta yleensäkään ei ole mitään kivaa kuvaa, kun lapsena jouduin soutajaksi verkoille ja aina haukuttiin, teki mitä tahansa. Ja sitten selvitettiin niitä verkkoja…

  7. Heh, samanlaiset on minunkin muistikuvat verkkojen soutuhommasta. Mikähän olisi ollut äänikellossa, jos olis vähän heilauttanut venettä, että se huutava verkonlaskija olisi ollut siellä vedessä? 8)