logo

Kukkomäen valloitus, osa 3.: kallioita

Kukkomäen päällä kierrellessäni melkein tipahdin kurumaiseen notkelmaan.


Kallio oli kääntynyt lippamaisesti sissäänpäin ja sen alla oli jäätä – mitenkähän paljon?


Yhdessä kohdassa seinämää näytti ikään kuin olevan kirjoitusta. Ihan kuin kallioon olisi isketty jollain terävällä ja sen uran olisi peittänyt musta sammal. Viiltojen korkeus oli 10-15 cm luokkaa. Ensimmäinen merkki näytti P-kirjaimelta, mitähän muut olisivat? Olisiko viimeinen A?

Aloin olla jo väsynyt 2 tunnin tarpomisesta, joten en jäänyt asiaa sen enempää miettimään. Mutta niin kiinnostavalta nuo ”viillot” näyttivät, että kesällä pitää palata tarkastelemaan niitä uudessa valossa.

Aloin hiljalleen laskeutua mutta aina piti palata ylöspäin, kun löytyi jotain mielenkiintoista. Lohkareiden väleihin oli muodostunut pieniä luolia.

Sit törmäsin kiveen, jossa näkyi myös ikään kuin naarmuja.

Liekkö minun kuvitelmaa vai oliko joku yrittänyt raaputtaa kolmiota tai nuolen kärkeä? No, asiaa pitää tutkia keväämmällä.

Isojen paasien väleissä oli tutkittavaa.

Sitten törmäsin portaikkoon, jonka portaiden alla oli jotain punaisia läikkiä.


Ilmeisesti jotain jäkäläkasvustoa.

Paljon jäi kallioista tutkimatta ja totesin sen olevan helpompaa, kun lunta ei ole näin paljoa. Pitänee palata keväällä uudelleen.

Ennen laskeutumista jäälle katsastelin tämän pään maisemia.

  • Jaa

4 Kommentit

  1. Luolat ja luolan tyyppiset kolot ovat aina mielenkiintoisia. Täällä ainakaan kun ei ihan oikeita luolia oikeastaan ole. Taitavat olla aika vähissä koko Suomesta.

    Hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilöhän löytää ihan mitä tahansa jännittävää. Vaikka en minä sillä sano, etteivätkö nuo ihan oikeastikin voisi olla ihmisen jättämiä jälkiä…

  2. Eihän meillä ole kuin näiden lohkareiden muodostamia väliköitä.

    Voihan noi olla immeisten jälkiä, mutta nehän voivat olla vaikka mitenkä tuoreita. Sen verran mielenkiintoisia ne ovat, että pitää paremmalla kelillä tutkia niitä tarkemmin.

  3. Aika vaarallinen reissu sinulla ollut. Ensin melkein tipahdit jonnekin ja kuvakin jäi vinoon. Sitten törmäsit kiveen. Onneksi tuolla oli paljon piilopaikkoja, jos vaikka Suuri Mörkö olisi tullut vastaan… Ihan jänniä paikkoja kulkea, varmaan kesällä vielä mielenkiintoisempia.

  4. Kyllä tuossa kiivetessä – hyppiessä lohkareelta lohkareelle – tuli mieleen, että jos siellä lumen alla onkin kolo, johon jalka humahtaa. Kännyssäkin oli niin vähän akkua jäljellä, ettei apuakaan ois voinut soittaa – korkeintaan viestittää. Onneksi Tapio – metsän kuningas – antoi tämän tarpojan selvitä ehjin nahoin.