logo

Kukkomäen valloitus. osa 2.: kiipeäminen

Hirvimäeltä matkasin Jyvälahteen, josta tarkoitukseni oli kiertää Varisniemi jäätä pitkin ja kiivetä Kukkomäen kallioita tutkimaan. Itse asiassa Hirvimäeltä olisi ollut lyhyempi taival, mutta suoraan mettää pitkin – ja löytyi kartalta vaihtoehtoinen reitti myös Kukkomäen takana olevan sorakuopan kautta.

Valitsin reitiksi ”jäätien”. Onnekseni, jonkun kalastajan moottorikelkkareitti kulki Varisniemen rantaa pitkin kohti Kukkomäkeä. Tämä helpotti kummasti jäällä liikkumista, jossa oli pehmyttä lunta reilut 30 cm ja paikoittain sen alla oli vielä vettä.

Ensimmäisenä törmäsin – kas kummaa – tuoreisiin saukon jälkiin. Yöllä oli satanut lunta. Edetessäni Varisniemen rantaa, huomasin sen tulleen pitkän matkaa niemen rantaa pitkin minua vastaan ja ylittäneen niemen sekä sitten painuneen Jyvälahden poikki kohti Mustikkaa.

Vanuvuori jäältä kuvattuna.

Korpit pitivät metakkaa kaukana jäällä. Ne olivat löytäneet verkkomiesten jätöksiä ja syynä metakkaan oli se, että joukkoon oli liittymässä ”kolmas pyörä”.

Myyrän vaiko päästäisen esittävää taidetta – oma kuva?

Tarkkailin jäältä Kukkomäen louhikoita, että mistä alottaisin nousun ja päätin, että menen mäen lahdenpohjukan puoleiseen päähän. Eräs kohta näytti helpolta – siis näytti. Eihän mettässä ollut lunta kuin nilkkaan, mutta pian sain todeta, että lunta oli rinteellä parhaillaan haaroihin asti. Lumen alla oli sitten jäinen kallio tai jäkälikkö.

Siinä sitä tarvoi kallioita ylöspäin – välillä muniani myöten lumesssa – välillä vain roikkuen männyn tai katajan karahkassa – välillä kontaten – ja kamera sai muutaman kerran lumikylvyn. Joskus en muuten päässyt etenemään, kuin hypellen seinämästä lohjenneiden lohkareiden päällä ja toivoen, etten hyppää suoraan lumen peittämään halkeamaan. Tuskin olisi edes lumikengistä ollut apua – piikeistä kenkien sivuilla olisi kyllä ollut apua.

Välillä piti hengähtää ja napsia kuvia. Jänikset olivat ainoastaan tallanneet samoja polkuja.

Parasta oli edetä zikzakia ja etsiä sopivaa kulkureittiä.

Puolen tunnin ja miljoonan hikilitran jälkeen olin lähes huipulla, jossa männyt alkoivat käkkäröityä ja joiden välistä oli tietysti mahtavat järvinäkymät.

Kuopijohan se siellä.
Kiertelin huipulla ja otin kuvia. Kotona huomasin, että suurin osa kuvista oli varjokuvia UV-suotimen päälle kertyneestä lumesta. Kameran tähtäin oli niin huurteessa ja lumessa, että eihän sitä huomannut. Tästäkin kuvasta on photoshopattu suurimmat paukut.

Jatkoin huipulla matkaa tulosuuntaan ja sitten törmäsin niihin kallioseinämiin, joita olin tullut hakemaan. Niistä seuraavassa postauksessa.

  • Jaa

5 Kommentit

  1. Hieno reissu! Kyllä tuonne kannattikin kiivetä. Kuvasitko käkkärämäntyjä lähempää? Minä en ainakaan koskaan pääse niiden ohi kuvaamatta. Onko siellä puissa naavaa ja luppoa?

  2. Kuvasinhan mä niitä mäntyjä sillä lumisuodattimella, että niitä en taida kehata laittaa näkyville. 8) Ei niissä ollut naavaa eikä luppoa. Johtuskohan siitä, että tuo Kukkomäen järven puoleinen rinne näytti olevan aika tuulinen paikka.

  3. Mukavaa, että jälkipolvi tuntee kiinnostusta suvun synnyinsijojen suuntaan. Eipä noita maisemia enää meikäläisen perspektiivistä tulisi muuten nähtyä kun kuvia katselemalla. Miten olisi lumikenkien hankinnan laita?

  4. Tuota mäkee en olis päässyt lumikengilläkään ylös – ehkä siellä ylhäällä niistä olis ollut apua. Tuossa olin eilen tilaisuudessa, jossa sain kokeilla kilpamallin potkukelkkaa. Aloin miettimään, että olisko se paras peli meikäläiselle? Meinaan siihen saa koreja kameralle, eri levyisiä ”suksia” alle upottavuuden mukaan ja työntötangon korkeus on säädettävissä.